Lintukalliot

Polly lensi länteen, maan reunalle, missä maa päättyy korkeisiin kallioihin, jotka putoavat harmaaseen mereen. Kalliot eivät olleet tyhjiä. Ne olivat kuin kaupunki. Miljoonat merilinnut pesivät jokaisella kielekkeellä, äänet kuin väkijoukko, joka ei koskaan mene kotiin. Polly lensi niiden joukkoon, yksi siipipari lisää, pyöreät silmälasinsa märkinä merivedestä.

Hänen suosikkejaan olivat lunnit. Ne ovat pieniä ja pyöreitä, kirkkaan oranssit jalat ja raidalliset nokat. Ne kaivavat pesänsä ruohikkoiseen kallionkärkeen, kuin siivekkäät kanit. Ilmassa niiden pienet siivet ovat nopeaa sumeutta. Mutta veden alla ne muuttuvat sulaviksi, lentäen alas kalojen perässä. Polly näki yhden nousevan ylös kokonainen rivi hopeisia kaloja nokassaan.

Samoilla kallioilla asui lapintiira. Se tekee pisimmän matkan kaikista eläimistä maan päällä. Joka vuosi se lentää maailman huipulta pohjalle ja takaisin, aina kesän valoa seuraten. Se ei juuri koskaan näe talvea.

Kun pitkä ilta saapui, linnut ajelehtivat mereltä ja asettuivat kielekkeilleen. Polly löysi oman rauhallisen paikkansa ja katseli aaltoja. Hän tunsi olonsa kotoisaksi niin monien siipien keskellä.