Baikaljärvi

Polly heräsi viidentenä aamuna ja maailma oli muuttunut vedeksi.

Juna kulki Baikaljärven etelärantaa pitkin. Järvi täytti koko ikkunan: ei niinkään järvi kuin meri, paitsi että se oli täydellisen tyyni ja sen väri oli mahdottoman kirkas, sininen, joka tuntui alkavan syvältä pinnan alta ja nousevan ylös.

Igor, kalastaja, oli ollut hereillä jo kaksi tuntia. Hän oli ikkunan ääressä pieni muistikirja kädessään.

"Baikal," hän sanoi. "Se on maailman syvin järvi. Sen syvin kohta on tuhat kuusisataa neljäkymmentä kaksi metriä. Se on myös vanhin järvi. Kaksikymmentäviisi miljoonaa vuotta vanha. Useimmat järvet täyttyvät ajan myötä sedimentillä. Baikal on repeämälaaksossa, joka yhä kasvaa. Pohja laskee nopeammin kuin sedimentti ehtii täyttää sen."

Vesi ulkona oli niin kirkasta, että Polly saattoi nähdä kiviä järven pohjalla matalissa kohdissa. Kirkkaus voi olla jopa neljäkymmentä metriä oikeissa olosuhteissa.

"Se sisältää myös," Igor sanoi, "kaksikymmentäkolme prosenttia kaikesta maapallon sulamattomasta makeasta vedestä. Enemmän kuin kaikki Pohjois-Amerikan Suuret järvet yhteensä."

Polly katsoi järveä. Se ei näyttänyt kaksikymmentäkolmelta prosentilta mitään. Se näytti yhdeltä tyyneltä siniseltä asialta.

Juna pysähtyi Slyudyankan asemalle. Igor jäi pois. Hän kätteli Pollyä siiven kärjestä kahdella sormella, vakavana. "Kolme päivää kalastusta. Sitten kotiin." Hän vilkutti ikkunan läpi ja oli poissa.

Kolmen tunnin ajan juna kulki rantaa pitkin. Ryhmä Baikalin hylkeitä nosti päänsä pinnan yläpuolelle kilometrin päässä rannasta. Ne ovat maailman ainoat täysin makean veden hyljelajit.

Polly mietti mittakaavaa. Hänen alapuolellaan oli vettä, joka oli vanhempaa kuin hänen lajinsa. Tuossa vedessä oli pieni vaaleanpunainen katkarapu nimeltä Epischura, jota ei ollut missään muualla maailmassa. Se piti järven kirkkaana. Se oli pitänyt sen kirkkaana kaksikymmentä miljoonaa vuotta.