Baikaljärvi

Polly heräsi viidentenä aamuna ja maailma oli muuttunut vedeksi.

Juna kulki Baikaljärven etelärantaa pitkin. Ranta oli kapea kaistale hiekkaa ja metsää raiteiden ja veden välissä. Vesi täytti koko ikkunan reunasta reunaan: ei niinkään järvi kuin meri, paitsi että se oli täydellisen tyyni ja sen väri oli mahdottoman kirkas, sininen, joka tuntui nousevan jostain syvältä pinnan alta.

Kalastaja, jonka nimeksi paljastui Igor, oli ollut hereillä jo kaksi tuntia. Hän istui ikkunan ääressä pieni muistikirja kädessään, kirjoittaen jotain, mitä Polly ei voinut nähdä. Hän kääntyi, kun Polly istahti kaiteelle hänen viereensä.

"Baikal," hän sanoi. "Oletko lukenut siitä?"

Polly kallisti päätään.

"Se on maailman syvin järvi," hän sanoi. "Yksi tuhat kuusisataa neljäkymmentä kaksi metriä syvimmältä kohdaltaan. Maailman syvin makean veden järvi. Se on myös vanhin järvi. Kaksikymmentäviisi miljoonaa vuotta vanha. Useimmat järvet täyttyvät ajan myötä sedimentillä. Baikal sijaitsee repeämälaaksossa, joka yhä kasvaa. Se syvenee muutaman senttimetrin joka vuosi. Pohja laskee nopeammin kuin sedimentti ehtii täyttää sitä."

Ikkunan ulkopuolella oleva järvi oli niin kirkas, että liikkuvasta junasta alas katsoessaan Polly saattoi nähdä kiviä järven pohjassa, kun rantaviiva mataloitui. Kirkkaus voi olla jopa neljäkymmentä metriä oikeissa olosuhteissa, Igor sanoi. Järven syvimmässä keskiosassa vesi on maailman puhtainta makeaa vettä.

"Se sisältää myös," Igor sanoi, melkein kuin lausuen ulkoa, "kaksikymmentäkolme prosenttia kaikesta maapallon jäätymättömästä makeasta vedestä. Enemmän kuin kaikki Pohjois-Amerikan Suuret järvet yhteensä. Pelkästään Baikalin vesi, jos se tyhjennettäisiin, riittäisi antamaan jokaiselle ihmiselle maapallolla viidenkymmenen vuoden juomaveden."

Polly katsoi järveä. Se ei näyttänyt miltään kaksikymmentäkolmelta prosentilta. Se näytti yhdeltä tyyneltä siniseltä asialta.

Juna pysähtyi asemalle nimeltä Slyudyanka. Pieni venäläis-ortodoksinen kirkko oli näkyvissä laiturilta. Igor astui junasta. Hän kätteli Pollyä siiven kärjestä kahdella sormella, vakavana. "Kolme päivää kalastusta," hän sanoi. "Sitten kotiin." Hän vilkutti ikkunan läpi kerran ja oli poissa.

Juna jatkoi matkaansa järven vartta. Kolmen tunnin ajan se kulki rantaa pitkin. Polly pysyi ikkunan ääressä koko ajan. Raiteiden yläpuolella rinteessä olevat puut olivat siperiankäpyjä ja lehtikuusia. Pieni puinen kappeli vilahti ohi. Yksinäinen kalastaja kahlaamassa matalassa vedessä vihreissä kumisaappaissa. Ryhmä hylkeitä, Baikalin hylkeitä, nosti päänsä pinnan yläpuolelle kilometrin päässä rannasta. Ne ovat maailman ainoa puhtaasti makean veden hyljelaji. Niitä ei löydy mistään muualta.

Polly mietti mittakaavaa. Puoli kilometriä hänen alapuolellaan, juuri tällä hetkellä, oli vettä, joka oli vanhempaa kuin hänen lajinsa. Sen alla oli lisää vettä, ja sen alla vielä lisää vettä, aina syvyyteen asti, jota ei valaistaisi edes keskipäivän auringossa. Tuon veden sisällä oli pieni vaaleanpunainen katkarapu nimeltä Epischura, jota ei ollut missään muualla maapallolla, ja joka toimi kollektiivisesti järven suodatusjärjestelmänä. Ne pitivät veden kirkkaana. Ne olivat pitäneet sen kirkkaana kaksikymmentä miljoonaa vuotta.

Juna kulki. Vesi pysyi tyynenä. Päivä kului.